Avainsana-arkisto: pakolainen

Toukokuussa vuonna 2000 noin 7 500 pakolaista tuli Libanonista Israeliin, kun Israelin armeija vetäytyi Etelä-Libanonista. Heistä suurin osa oli kristittyjä,

Khalil ja Christine ovat olleet hyviä ystäviä jo noin kaksikymmentä vuotta. Kuva Tuula Siljanen.

Libanonilaisyhteisön elämässä Israelissa on kiitollisuutta ja kipua

Toukokuussa vuonna 2000 noin 7 500 pakolaista tuli Libanonista Israeliin, kun Israelin armeija vetäytyi Etelä-Libanonista. Heistä suurin osa oli kristittyjä, mutta mukana oli myös muslimeja ja druuseja. Heistä monet olivat taistelleet Etelä-Libanonin armeijan joukoissa yhdessä Israelin armeijan kanssa Hizbollahia vastaan. Myös Etelä-Libanonin monien kristittyjen kylien asukkaat joutuivat pakenemaan Hizbollahin tieltä.

Lähtö tuli nopeasti. Tunnin tai kahden varoitusajalla piti saada lähiomaiset mukaan. Vaihtoehtona oli kuolema, näin monet sanovat vielä tänäänkin. He tulivat tyhjin käsin. Israel otti heidät vastaan ja yritti sijoittaa heitä Pohjois-Israelin kaupunkeihin, jotka maantieteellisesti muistuttivat heidän entisiä kotejaan.

Nahariassa, Safedissa, Kiryat Shmonassa ja Tiberiaksessa asuu nykyään eri kokoisia libanonilaisia yhteisöjä. Heitä löytyy myös Haifasta ja Nataniasta ja muistakin Israelin kaupungeista. Tällä hetkellä suurimmat yhteisöt ovat Nahariassa, jossa asuu noin 800 libanonilaista, ja Kiryat Shmonassa, jossa asuu noin 400 libanonilaista.

Safedin kaupungin sosiaalijohtaja Ruti  on ollut mukana libanonilaisten asuttamisessa alusta asti. Hän kertoo, että libanonilaisten pakolaisten joukko oli hyvin heterogeenistä. Oli sellaisia, joilla oli hyvät edellytykset pärjätä ja rakentaa uudelleen elämää uudessa maassa. Paljon oli myös niitä, jotka olivat kokeneet suuria traumoja pitkien sotien aikana ja kärsivät sen vuoksi mielenterveysongelmista. Kaupunkien sosiaalityöntekijät rakensivat eri järjestöjen kanssa heille tukiverkon asettumisen helpottamiseksi.

Nyt useimmat järjestöt ovat vetäytyneet työstä. Fields of Mercy on yksi niistä harvoista järjestöistä, jotka jatkavat uskollisesti auttamistyötä ja tukevat libanonilaisia perheitä. Fields of Mercy -järjestön toiminnanjohtaja Christine Sakakibara käy säännöllisesti useamman kerran vuodessa tapaamassa libanonilaisia perheitä, erityisesti niitä, joilla on suuria vaikeuksia.

Kuvassa vasemmalla Christine Sakakibara, Fields of Mercy järjestön toiminnanjohtaja, ja Ruti, Safedin kaupungin sosiaalijohtaja. Kuva Tuula Siljanen.

Surua ja iloa

Nyt 18 vuoden jälkeen monien libanonilaisten elämä on hyvällä mallilla Israelissa, jossa heitä yleensä arvostetaan. Toki kulttuurierot entiseen verrattuna ovat suuria. Iältään vanhempien oli vaikeampi sopeutua uuteen. Nuorten kohdalla sopeutuminen on helpompaa, vaikka monilla on haasteita oman identiteettinsä kanssa. Heillä on Israelin kansalaisuus; silti he sanovat, että he eivät ole juutalaisia eivätkä arabeja vaan libanonilaisia ja vielä kristittyjä.

Sosiaalitoimisto on käynnistänyt monia projekteja, joissa sosiaalityön opiskelijat järjestävät työharjoittelunaan erilaista toimintaa libanonilaisille nuorille, rohkaisevat heitä opiskelemaan ja tukevat heitä oman paikan etsimisessä. Libanonilaiset perheet ovat ahkeria, he tekevät työtä monesti useammassa työpaikassa eivätkä ole rakentaneet elämäänsä valtion tukien varaan.

Äidin suru

Sanotaan, että silmät ovat sielun peili. Tapasin äidin, jonka silmissä näkyi niin suuri suru, että harvoin olen sellaista nähnyt. Hänen elämäänsä murhe tuli, kun perheen poika sairastui leukemiaan ja kaksi vuotta sitten kuoli kahdeksanvuotiaana.

Vanhemmilta on mennyt kauan toipumiseen. Lapsen menetys ilman läheisten tukea on tuskallista. Nyt tilanne on onneksi parempi. Aviomies on palannut työhön, jossa palkka on tosin hyvin pieni, mutta on jo elämän merkki, että hän jaksaa lähteä työhön. Äiti sanoo, että heillä ei ollut vaihtoehtoa, ja nyt pitää vain yrittää jatkaa elämää muiden lasten tähden.

Heidän nuorin, kohta kymmenvuotias poikansa kaipaa silminnähden aikuisten huomiota. Kotona on siistiä ja äiti oli jaksanut tehdä perinteistä libanonilaista Pyhän Barbaran päivän herkkua, jota sanoi jo isoäitinsä Libanonissa tehneen. Lisäsurua äidin elämään tuo se, että hän ei ole pystynyt olemaan yhteydessä omaan äitiinsä sen jälkeen, kun tämä muutti Kanadasta takaisin Libanoniin tyttäriensä luo. Nyt tiedot äidin voinnista tulevat Kanadassa asuvan veljen kautta.

Yhteisön tukipylväs

Khalil on libanonilaisen yhteisön tukipylväs Galileassa. Hän on valmis lähtemään liikkeelle heti kun jossakin tarvitaan apua. Hän työskentelee myös paikallisen sosiaalitoimiston vapaaehtoisena. Khalil on leipomoyrittäjä ja kuljettaa libanonilaisia pitaleipiä Pohjois-Israelin eri kaupunkeihin. Hän on remontoinut kotitalonsa kauniiksi ja rakentanut siihen jopa ylimääräisiä asuntoja, joita hän vuokraa. Hänen olemuksessaan heijastuvat turvallisuus ja luotettavuus mutta myös väsymys.

Khalil ja Christine Sakakibara ovat hyviä ystäviä vuodesta 2000 lähtien. Khalil on usein soittanut Christinelle Jerusalemiin ja pyytänyt häntä tulemaan pian avuksi. Khalil tarvitsee yhteisönsä tukihenkilönä myös itse tukea ja rohkaisua.

Libanonilaiset ystävät valmistautuivat joulun viettoon seimiasetelmilla ja koristeilla. Kuva Tuula Siljanen.

Joulumatkalla Pohjois-Israelissa sain kuulla monia kertomuksia. Taloudellinen apu ei ole sikäläisille libanonilaisille enää tässä vaiheessa tärkeintä, vaikka sekin on vielä merkittävää. Erityisesti jos jossakin perheessä isä on sairastunut. Tärkeintä on kuitenkin välittäminen, rakkauden osoittaminen ja elämän ilojen ja surujen jakaminen. Sain ihmetellä ihmisten avoimuutta, iloista naurua elämän sattumuksissa ja yhteistä itkua vaikeuksien ja ahdistusten keskellä. Kaikissa tapaamisissa saimme olla myös taivaallisen Isämme hyvässä hoidossa ja jättää toinen toisemme ja asiamme yhteisessä rukouksessa Herramme eteen. Libanonilaiset puhuvat arabian kielen lisäksi jo hyvin hepreaa, ja monet puhuvat myös ranskaa ja englantia.

Libanonilaiset ystävät valmistautuivat joulun viettoon. Iloitsin siitä, että he pitivät huolta kristinuskon opetuksesta lapsilleen. Myös sosiaalijohtaja Ruti kertoi, että esimerkiksi Safedissa käy kerran viikossa pappi pitämässä jumalanpalveluksen. Lisäksi lapsille järjestetään konfirmaatio-opetusta. Libanonilaiset kristityt kuuluvat pääasiassa koptikirkkoon.

Seimiasetelmassa kiinnittää huomiota se, että Jeesus lapsi on asetettu vatsalleen. Hänet käännetään oikein päin vasta jouluaattona. Kaunis joulukuusi oli jo koristettu joulua varten oman perheen ja naapurien iloksi ja todistukseksi uskosta Jeesukseen, joulun Herraan.

Muistetaan joulun aikana Lähi-idän kristittyjä, jotka viettävät monissa maissa joulujuhlaa monien paineiden alla. Muistetaan näitä libanonilaisia perheitä, jotka valmistautuvat Israelissa Jeesuksen syntymäjuhlaan!

Alla vielä kuva kauniisti koristellusta joulukuusesta:

 

Kaunis joulukuusi oli jo koristettu joulua varten oman perheen ja naapurien iloksi ja todistukseksi uskosta Jeesukseen, joulun Herraan. Kuva Tuula Siljanen.

Teksti: Tuula Siljanen

Tule mukaan:
Voit tukea Siljasten koulutus- ja opetustyötä kertalahjoituksella tai ryhtyä kuukausilahjoittajaksi antamalla tiedot oikeasta laidasta aukeavaan lomakkeen kenttiin. Kertalahjoituksessa, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin, tilinumero on FI83 8000 1501 5451 08 ja viite 23809.

Jumalan siunausta sinulle!

Edessäni istuva nuori mies kertoo minulle elämäntarinaansa: ”Synnyin 24 vuotta sitten täällä Saksassa maahanmuuttajaperheeseen, johon kuuluivat minun lisäkseni isä ja

”Yöt olin bussi- ja rautatieasemilla ja porttikäytävissä tai vain kävelin katuja pitkin.” Kuvituskuva: Pixabay

Maahanmuuttajaperheen pojan raskas tie katujen asukista kotiin

Edessäni istuva nuori mies kertoo minulle elämäntarinaansa:

”Synnyin 24 vuotta sitten täällä Saksassa maahanmuuttajaperheeseen, johon kuuluivat minun lisäkseni isä ja isoveli. Hän oli oikeastaan velipuoleni, koska hänellä oli eri äiti. Kun olin kaksivuotias, isäni joutui vankilaan.

Äiti otti minut mukaansa ja lähdimme vanhempieni kotimaahan. Muutaman vuoden kuluttua isäni pääsi vankilasta vapaaksi ja haetutti minut takaisin luokseen. Olin silloin kuusivuotias. Äitini jäi kotimaahamme ja erosi väkivaltaisesta isästäni.

Palasin siis jälleen Saksaan ja asetuin asumaan velipuoleni, isäni ja hänen uuden vaimonsa kanssa. Isä oli alkoholisoitunut ja erittäin väkivaltainen. Hän hakkasi koko perhettä, ja usein vietimme äitipuoleni kanssa yön paossa ulkosalla ja naapureissa. Pelko ja epävarmuus tulevaisuudesta olivat minulle jokapäiväistä.

Mies, jota kukaan ei kestänyt

Jonkin ajan kuluttua isäni uusi vaimo sai kyllikseen tukalasta avioliitostaan ja lähti isäni luota. Isä muuttui yhä vain väkivaltaisemmaksi; hän syytti minua ja velipuoltani vaimonsa pois lähdöstä. Elimme isän takia maanpäällisessä helvetissä.

Lopulta en enää kestänyt tilannetta, vaan kerroin perheemme ongelmista koulussa opettajille, ja sosiaalihuolto otti minut huostaan. Alkoi hieman parempi aika elämässäni, kun asuin eri lastenkodeissa. Silti isä halusi minut luokseen ja etsi minua joka puolelta. Aina kun hän löysi minut, jouduin vaihtamaan koulua ja lastenkotia, jotta saisin asua turvassa. Seitsemän vuoden aikana olin yhteensä neljässätoista eri koulussa.

Täysi-ikäisen elämää aloittelemassa

Isällä ei ollut vakituista oleskelulupaa, vaan sellainen päätös, joka oikeutti asumaan vain yhdessä Saksan osavaltiossa. Tästä syystä  minäkin sain samanlaisen päätöksen automaattisesti. Luulin saavani passini takaisin, kun täytän 18 vuotta. Se oli otettu huostaanotettaessa  minulta pois. Yllättäen kuitenkin sanottiin, että minulla ei ole olemassa passia.

Minulla ei ollut oikeutta opiskella eikä tehdä työtä. Sain asua vain yhdessä osavaltiossa ja elin pienen sosiaaliavustuksen varassa. Kävin töissä pimeästi ja asuin vaihtuvien tyttöystävien ja muiden ”ystävien” luona.

Isääni en enää pelännyt, koska olin voimakas ja isokokoinen. Myöhemmin kuulin hänen muuttaneen takaisin kotimaahansa. Hän varmaankin pakeni poliisia, koska tiesi voivansa joutua uudestaan vankilaan Saksassa. Olen iloinen, että hän lähti: en koskaan elämässäni halua enää tavata häntä. Hän on tehnyt minulle niin paljon pahaa, että en todellakaan halua nähdä häntä ikinä.

Yhteiskunnan pohjalle

Oma elämänikin meni aina vain huonompaan suuntaan. Jouduin ikävään seuraan ja elämääni tulivat huumeet. Lopulta en pystynyt pitämään edes pimeää työpaikkaa, vaan menetin sen ja asunnonkin. Jouduin kirjaimellisesti kadulle. En käynyt edes viranomaisten luona uusimassa oleskelulupaani, joten en saanut enää mitään rahaa sosiaalitoimistostakaan.

Keräsin pulloja, varastin ja kerjäsin. Yöt olin bussi- ja rautatieasemilla ja porttikäytävissä tai vain kävelin katuja pitkin. Olen tottunut kylmään ja nälkään ja ihmisten ylenkatseeseen. Koditon ei saa osakseen ystävällisyyttä vaan joutuu kokemaan kaikenlaista pahaa. Kymmen kuukautta asuin kadulla. Olin epätoivoinen ja rukoilin Jumalaa, että hän auttaisi minua. Olen nimellisesti muslimi, vaikka en tiedä islamista paljon mitään, mutta Jumalaan minä uskon.

Uusi toivon suunta

Rukoilin tuskissani apua Jumalalta. Poikkesin ajoittain kunnan nuorisotoimistossa, ja eräällä kerralla sain tietokoneen kautta tietoa tästä kristillisestä narkomaanikeskuksesta, jossa olen nyt.

Tulin tänne keskukseen, koin rauhaa sydämessäni ja ensimmäisen kerran elämässäni minulla heräsi toivo, että voisin saada elämäni järjestykseen. Sekin oli johdatusta, että tämä keskus sijaitsee samassa osavaltiossa, jossa minulla on oikeus asua. Ihmiset ovat täällä minulle ystävällisiä. Olen kuullut Jeesuksesta ja siitä, että Jumala rakastaa minua.

En tiedä vielä kovinkaan paljon kristinuskosta, mutta olen kokenut käytännössä jotain tästä Jumalan rakkaudesta, josta kristityt puhuvat. Haluan saada enemmän tietoa Jeesuksesta ja oppia tuntemaan hänet henkilökohtaisesti. Tiedätkö, minusta tuntuu, että ensimmäisen kerran elämässäni olen tullut kotiin.”

Kertomuksen on kirjoittanut muistiin pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvia henkilöistä voi julkaista.

Tallenna

Kutsumme sinut mukaan rukoilemaan ja tukemaan taloudellisesti työtämme Saksassa! Kiitos tuestasi!

Voit tukea tätä työtä kertalahjoituksella tai ryhtyä kuukausilahjoittajaksi antamalla tiedot oikeasta laidasta aukeavaan lomakkeen kenttiin. Kertalahjoituksessa, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin, tilinumero on FI83 8000 1501 5451 08 ja viite 76610.

En ollut koskaan kovin uskonnollinen. Minulla oli monia kysymyksiä Jumalasta, mutta vanhemmiltani perimäni uskonto ei antanut mahdollisuutta esittää niitä. Jos

Kuvituskuva: Pixabay

Jumalan kosketus

En ollut koskaan kovin uskonnollinen. Minulla oli monia kysymyksiä Jumalasta, mutta vanhemmiltani perimäni uskonto ei antanut mahdollisuutta esittää niitä. Jos kysyin jotain, sain kuulla olevani kofer, vääräuskoinen. Islam oli uskontona parhain ja sen oppeihin tuli vain alistua ja olla hyvä muslimi. En ajatellut Jumalan olemassaoloa paljoakaan.

Sitten lähdin omasta maastani länteen etsimään parempaa tulevaisuutta. Olin eräässä läntisessä maassa ja käytin alkoholia ja kävin diskoissa. Kun eräs maanmieheni kääntyi kristinuskoon, minua harmitti se suuresti. Muutamat uskonnollisemmat maanmieheni, jotka asuivat samassa vastaanottokeskuksessa, olivat todella vihaisia tälle miehelle. He alkoivat suunnitella, miten saisivat hänet surmattua ja siten varmistettua itselleen paikan paratiisissa. Minäkin menin mukaan suunnitelmaan, koska koin alamittaisuutta oman uskoni heikkoudesta ja tiesin, että olin tehnyt paljon sellaista, mikä oli kielletty islamissa.

Puhuimme päivittäin siitä, miten pahoja kristityt ovat: näimme seksuaalista moraalittomuutta ja laitoimme kaiken kristittyjen viaksi. Koimme, että maanmiehemme oli pettänyt ja jättänyt meidät. Kutsuimme tämän miehen kanssamme piknikille metsään joen varteen ja aioimme surmata hänet siellä ja hävittää ruumiin. Meillä oli ruoka ja juomat ostettu valmiiksi.

Juuri kun olimme lähdössä, mies sai puhelun kotimaasta. Hänen vaimollaan oli hänelle asiaa. Hän sanoi meille: ”Menkää te edellä ja minä tulen pyörällä perästä, kun olen lopettanut puhelun vaimoni kanssa.” Lähdimme ja laitoimme grillauspaikan kuntoon ja odotimme miestä. Häntä ei kuulunut. Odotimme ja odotimme. Lopulta lähdimme katsomaan, missä hän oli. Saavuimme vastaanottokotiin, ja hänen huoneensa oli tyhjä. Häntä ei näkynyt missään. Saimme kuulla, että hän oli lähtenyt pois koko vastaanottokeskuksesta.

Hieman tämän jälkeen oleskelulupa-anomukseni hylättiin. Masennuin ja ajattelin, että Jumala varmaan kosti minulle, koska olin mennyt mukaan suunnitelmaan surmata maanmieheni. Soitin hänelle ja kerroin asian. Mies sanoi, että häntä oli varoitettu meistä ja hän lähti siksi pakoon. Hän sanoi, ettei vihaa meitä vaan rukoilee meidän puolestamme. Hän kehotti minua myös menemään siihen kirkkoon, jossa hän oli käynyt ja jossa hänet oli kastettu.

Olin niin ahdistunut ja masentunut, että ajattelin, ettei elämäni voi enää pahemmaksi muuttua, jos käyn katsomassa, mitä kirkossa  tapahtuu. En unohda koskaan ensimmäistä käyntiäni siellä.  Uskomaton rauha valtasi sydämeni, mutta minua itketti. Istuin  penkissä ja kyyneleet valuivat silmistäni. Minun oli pakko lähteä pois ja koko matkan vastaanottokeskukseen vain itkin.

Yöllä näin erityisen unen: olin hukkumaisillani ja vierelleni tuli iranilainen nainen, joka oli tulkkina tässä kirkossa, jossa olin käynyt. Unessani hän tarttui käteeni ja sanoi, että vetää minut turvaan. Heräsin tähän ja ajattelin, että Jumala kutsuu minua luokseen. Aloin käydä tässä kirkossa ja kuulin lisää Jumalan rakkaudesta minua kohtaan.

Oleskelulupaa ei vieläkään myönnetty minulle, ja päätin lähteä Saksaan turvaan. Tulin tähän seurakuntaan, ja olen saanut täällä lisää opetusta kristinuskosta omalla äidinkielelläni. Minut kastettiin täällä ja olen Kristuksen ruumiin jäsen. Soitin uudelleen miehelle, jonka surmaamista suunnittelimme, ja lähetin hänelle kastekuvani. Hän oli siitä todella iloinen ja sanoi, että rukoilee puolestani joka päivä.

Perheeni hylkäsi minut kuultuaan, että olen kääntynyt kristityksi. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo minulle tullessaan, mutta sen tiedän, että Jumalani on kanssani joka päivä eikä hän ikinä hylkää minua.

Kertomuksen on kirjoittanut muistiin pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvia henkilöistä voi julkaista.

Tule mukaan pakolaistyöhön. Lahjoittamalla tämän artikkelin kohdalla tuet maahanmuuttajatyöntekijämme työtä Saksassa.

 

Tallenna

Tallenna

Ensimmäinen aviomieheni kuoli, kun poikamme oli vain 8-vuotias. Kuolema oli minun syyni – auto-onnettomuus, kun minä olin kuljettajana. Appivanhempani sättivät minua

Kuvituskuva: Pixabay

Sain sydämeeni rauhan

Ensimmäinen aviomieheni kuoli, kun poikamme oli vain 8-vuotias. Kuolema oli minun syyni – auto-onnettomuus, kun minä olin kuljettajana. Appivanhempani sättivät minua poikansa kuolemasta. He toivoivat, että minä olisin kuollut heidän poikansa sijasta. Välimme tulehtuivat, enkä pystynyt asumaan heidän kanssaan. Muutin äitini luokse, ja poikani jäi asumaan appivanhemmilleni.

Olin nuori, ja monet miehet halusivat kanssani niin sanottuun väliaikaiseen avioliittoon. Minä en kuitenkaan halunnut sellaista.  Lopulta tapasin nykyisen mieheni ja menimme naimisiin. Sen jälkeen appivanhempani alkoivat vainota meitä. He saivat poikani huoltajuuden eivätkä antaneet minun tavata häntä.

Kun saimme mieheni kanssa tyttövauvan, asiat menivät yhä hullummaksi. Appivanhempani levittelivät minusta ilkeitä huhuja. Miestäni uhkailtiin, ja kerran joku yritti jopa tönäistä hänet auton alle. Mieheni joutui jättämään työpaikkansa ja perusti muutaman ystävänsä kanssa metallialan yrityksen.

Vaihdoimme asuntoa usein, enkä voinut kertoa edes äidilleni, missä asuimme. Olisin ehkä voinut kestää vielä tämän kaiken, mutta appivanhempani olivat niin sokaistuneita vihaansa, että kostivat sen pojalleni. Hän ei saanut pitää minuun yhteyttä. Koulussa johtaja sääli poikaani ja antoi hänen soittaa puhelimestaan minulle. Poikani itki ja pyysi minua hakemaan hänet pois.

Tyttäreni oli pienestä pitäen hyvin sairaalloinen. Kaksivuotiaana hän sairastui kuumeeseen, joka ei hellittänyt. Lääkärit eivät tienneet, mitä tehdä. Työtoverini tunsi erään kristityn naisen, joka rukoili sairaiden puolesta. Tuskassani vein tyttäreni tämän naisen luokse. Hän rukoili, ja tyttäreni parani. Olin aina kunnioittanut profeetta Jeesusta, mutta nyt näin, että Jeesuksen nimessä on voima. Tämä nainen antoi minulle myös pieniä kirjasia, joissa oli Raamatun lauseita. Kun luin niitä, koin suurta rauhaa sydämessäni.

Tilanteemme oli niin stressaava, että mieheni ei voinut sitä kestää. Hän alkoi saada psyykkisiä oireita. Lopulta päätimme lähteä pois kotimaastamme ja koettaa uutta elämää Euroopassa. Myimme omaisuutemme ja maksoimme salakuljettajille matkat Eurooppaan.

Halusin myös poikani mukaamme. Sain järjestettyä rehtorin kanssa niin, että ennen pakopäiväämme hain poikani koulusta luoksemme. Tiesimme, että olisimme suurissa vaikeuksissa, jos viranomaiset saisivat meidät kiinni, koska poikani huoltajuus oli appivanhemmillani.

Pakomatkamme oli järkyttävä. En voi kertoa sinulle kaikkea, mitä koimme. Bulgariassa jouduimme kolmeksi viikoksi vankiselliin,  joka oli pieni kuin kanakoppi. Mieheni ei voinut hengittää siellä ja alkoi saada paniikkikohtauksia. Olin varma, että hän kuolisi käsiini.

Lopulta päädyimme Saksaan. Olimme kaikki hermoraunioita. Mieheni paniikki-kohtaukset lisääntyivät, ja häntä hoidettiin kahteen otteeseen psykiatrisessa sairaalassa. Lasteni takia minun täytyi olla vahva ja kestää kaikki, näyttää iloiselta, vaikka sydämeni oli murtua tuskasta. Viimeisillä voimillani yritin tukea miestäni.

Rukoilin apua. En tiedä edes, ketä rukoilin, Allahia vai ketä. Lopulta tapasin vastaanottokodissamme erään maanmieheni, joka oli kuullut perheeni vaikeuksista. Hän kutsui meitä mukaansa kirkkoon. Lähdin mielelläni, koska muistin sen rauhan, joka oli sydämessäni lukiessani kristityltä naiselta saamiani kirjoja.

En koskaan unohda ensimmäistä kertaa, kun saavuimme kirkkoon. Kuljimme rappusia ylös ja siellä kaikui laulu omalla kielelläni: ”Sydämen rauhaa keskellä myrskyä, sinä olet purteni kapteeni.” Ajattelin, että tämä ei voinut olla totta! Tätä minä kaipasin. Olisiko minullekin rauha jossain? Olisiko olemassa joku, joka ottaisi tämän tuskan ja taakan pois hartailtani? Ilo täytti sydämeni. Jospa minäkin löytäisin sydämeeni rauhan keskellä kaikkia vaikeuksiani.

Aloitimme kastekurssin ja kuulimme lisää Jeesuksesta. Ilo ja rauha täyttivät sydämeni. Nyt tiedän, että minun ei tarvitse kantaa taakkojani yksin, vaan Jeesus on kanssani ja ohjaa kulkuani joka päivä.  Olen saanut sydämeeni rauhan, jonka hän on luvannut omilleen: ”Maailmassa teillä on ahdistus, mutta olkaa turvallisella mielellä, minä olen voittanut maailman.”

Kertomuksen on muistiin kirjoittanut pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvaa voi julkaista.

Tule mukaan pakolaistyöhön. Lahjoittamalla tämän artikkelin kohdalla tuet työntekijämme työtä Saksassa.

 

Tallenna

Tallenna

Ali  joutui lähtemään Iranista maanpakoon poliittisista syistä vuonna 2003. Hän oli yliopisto-opiskelija, ja osallistuttuaan opiskelijapolitiikkaan ja arvosteltuaan maansa hallitusta hän

Kuva: Pixabay

Odottavan aika on pitkä

Ali  joutui lähtemään Iranista maanpakoon poliittisista syistä vuonna 2003. Hän oli yliopisto-opiskelija, ja osallistuttuaan opiskelijapolitiikkaan ja arvosteltuaan maansa hallitusta hän oli joutunut hallituksen epäsuosioon. Hänen matkansa kulki Euroopan läpi Norjaan, jonka hän oli kuullut olevan demokraattinen ja ihmisarvoa kunnioittava maa.

Vuoden kuluttua Norjaan tulostaan Ali tutustui kristittyihin. Hän kiinnostui kuulemastaan ja meni ensimmäisen kerran sisään kristilliseen kirkkoon. Kristittyjen rakkaus ja sanoma Jeesuksesta, joka sovittaisi syntisen ihmisen Jumalan kanssa, alkoi elää Alin sydämessä. Hän tuli uskoon ja hänet kastettiin baptistikirkossa Trondheimin lähistöllä joulukuussa vuonna 2004.

Samana vuonna Ali sai kielteisen turvapaikkapäätöksen, josta hän valitti. Alilla ei ollut oikeutta tehdä työtä eikä opiskella. Hän todisti uskostaan vastaanottokeskuksessa ja alkoi opettaa kristinuskoa iranilaisille maanmiehilleen. Myöhemmin hän sai uuden kielteisen turvapaikka-päätöksen, ja hän valitti siitäkin. Alilla oli suosituksia useista seurakunnista, jotka palkkasivat hänelle myös asianajajan.

Vuosia kului, ja Ali tutustui seurakunnassa iranilaiseen naiseen, joka oli aiemmin saanut myönteisen turvapaikkapäätöksen poliittisista syistä. He rakastuivat ja halusivat mennä naimisiin. Alilla ei Norjan lakien mukaan ollut lupaa mennä naimisiin. Kuitenkin he uskoivat, että seuraava valituskierros toisi myönteisen turvapaikka-päätöksen, ja he muuttivat yhteen. Heille syntyi tytär 28. elokuuta 2015.

Pettymys oli suuri, kun Ali 14 vuotta Norjassa asuttuaan  sai kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hänet karkotetaan Norjasta takaisin Iraniin. Norjan viranomaiset uskoivat sen, että Ali oli todellinen kristitty, mutta heidän mielestään hänellä ei olisi mitään vaikeutta palata Iraniin ja elää siellä kristittynä. Tai sitten hän voisi katua ja kääntyä takaisin islamiin. Hänen pitäisi palata sinne, ja sitten vaimo, jolla oli lupa elää Norjassa, voisi kutsua hänet takaisin Norjaan ja kenties muutaman vuoden päästä hän voisi tulla takaisin.

Alin karkotuspäätös herätti huomiota Norjassa. Häntä haastateltiin eri lehtiin ja televisioon. Hän joutui majailemaan  ystävien luona ja vaihtamaan paikkaa joka päivä, jotta häntä ei pidätettäisi ja palautettaisi Iraniin. Hänen vaimonsa alkoi saada fyysisiä ja psyykkisiä oireita jatkuvan pelon ja jännittämisen vuoksi.

Lopulta muutaman kuukauden kuluttua Ali päätti lähteä Norjasta Saksaan. Hän oli kuullut, että siellä olisi inhimillisempi pakolaispolitiikka. Maahan tullessaan hän ilmoitti etsivänsä pakopaikkaa Norjan valtiota vastaan. Nyt hän on eräässä saksalaisessa seurakunnassa ja rukoilee, että Saksan hallitus suhtautuisi hänen ihmisoikeuksiinsa suopeammin kuin Norjan hallitus.

Teksti ja Alin kuva: Kansanlähetyksen maahanmuuttajatyöntekijä Saksassa, nimeä ei julkaista turvallisuussyistä.

Osallistu Pääsiäiskeräykseen lahjoittamalla tämän sivun kautta.  Näin tuet Kansanlähetyksen työtä Eurooppaan tulleiden maahanmuuttajien parissa. Tuellasi Ali ja muut maahanmuuttajat saavat tukea, raamattuopetusta ja rinnallakulkijan.

Kristillinen satelliittitelevisio SAT-7 lähettää ohjelmaa 24 tuntia vuorokaudessa sekä arabiaksi, farsiksi että turkiksi. Ohjelmat käsittelevät ajankohtaisia aiheita kristillisestä näkökulmasta, avaavat

Arabiaa, farsia, daria tai turkkia puhuvia maahanmuuttajia voi auttaa tutustumaan kristinuskoon ohjaamalla heidät katsomaan SAT-7:n ohjelmia. Kansanlähetys on painattanut avuksi kortteja, joissa on SAT-7:n kanavatiedot ja lyhyt esittely ohjelmien sisällöstä alkuperäiskielellä. Kuva: SEKLin arkisto.

Kortti maahanmuuttajalle

Kristillinen satelliittitelevisio SAT-7 lähettää ohjelmaa 24 tuntia vuorokaudessa sekä arabiaksi, farsiksi että turkiksi. Ohjelmat käsittelevät ajankohtaisia aiheita kristillisestä näkökulmasta, avaavat kristinuskon perustotuuksia ja virittävät keskustelua. Periaatteena on suhtautua hienotunteisesti katsojan uskonnollisiin käsityksiin, mutta silti kertoa rohkeasti totuus Jeesuksesta.

SAT-7:n tavoite on, että jokainen Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan asukas kuulisi evankeliumin. Euroopan kristityillä on nyt erityinen haaste tehdä osuutensa tässä. Myös täällä jokainen voi auttaa tuttavapiiriinsä kuuluvaa, äidinkielenään arabiaa, farsia, daria tai turkkia puhuvaa maahanmuuttajaa tutustumaan kristinuskoon ohjaamalla hänet katsomaan SAT-7:n ohjelmia.

Kansanlähetys on painattanut avuksi kortteja, joissa on SAT-7:n kanavatiedot ja lyhyt esittely ohjelmien sisällöstä alkuperäiskielellä. Neljä erilaista postikortin kokoista korttia esittelee neljää eri kanavaa: turkinkielinen kanava, farsinkielinen kanava (myös daria puhuville), arabiankielinen aikuisten kanava ja arabiankielinen lasten kanava. Lisäksi saatavilla on käyntikortin kokoinen yleiskortti. Kortteja voi tilata Kansanlähetyksestä p. 019 779 20 tai sekl@sekl.fi

Anne Tuovinen
aluekoordinaattori

Lahjoita tähän työhön: