Avainsana-arkisto: Saksa

Torgau on yksi niin sanotuista Lutherin kaupungeista, joka on aika tuntematon Suomessa. Se sijaitsee noin 50 kilometriä Leipzigista koilliseen ja

Torgaun kaupungintalo. Kuva: Tarja Ikäheimonen.

Torgau ja Luther

Torgau on yksi niin sanotuista Lutherin kaupungeista, joka on aika tuntematon Suomessa. Se sijaitsee noin 50 kilometriä Leipzigista koilliseen ja on vaikuttanut Saksin ruhtinaskunnan ja Saksan valtion historiaan monin tavoin.

Torgau – historiallinen pikkukaupunki

Historiankirjoissa paikka on mainittu ensimmäisen kerran vuonna 973, ja kaupungin oikeudet se sai vuonna 1267.

Martti Luther sanoi aikoinaan, että Torgaun rakennukset voittavat kauneudessaan kaikki antiikin rakennukset. Tämä pitänee paikkansa vielä tänäänkin, koska kaupungissa on yli 500 renessanssin ja myöhäisgoottilaiseen tyyliin rakennettua suojeltua rakennusta.

Kaupungin näyttävin maamerkki on Hartenfelsin linna, joka kohoaa upeana Elbe-joen rannalla. Linnan erikoisuutena ja arkkitehtonisena mestariteoksena ovat kiviset suljetut kierreportaat, jotka on rakennettu ilman keskeistä tukipylvästä. Portaat johtavat simpukan tavoin ylös, missä ylätasanteella on vanhin Lutheria kuvaava veistos.

Maailman ensimmäinen luterilainen kirkko

Linnaa on viime vuosina kunnostettu useilla miljoonilla euroilla, ja se on palautettu entiseen loistoonsa. Linnan kappeli, jonka Martti Luther henkilökohtaisesti siunasi käyttöön vuonna 1544, on entisöity. Tämä kappeli on maailman ensimmäinen kirkko, joka on rakennettu nimenomaan luterilaiseksi kirkoksi.

Täällä Martti Luther määritti sen, miten luterilainen jumalanpalvelus tulee toimittaa: Jumalan sanan kuuleminen, saarna ja seurakunnan vastauslauseet liturgiaan tulivat protestanttisen jumalanpalveluksen ytimeksi. Kappelin saarnastuolista Luther saarnasi aina kun vieraili Torgaussa.

Hartenfelsin linna 2019.
Kuva: Tarja Ikäheimonen.

Hartenfelsin linnassa tehtiin aikanaan paljon historiallisesti merkittäviä päätöksiä. Torgaun liitto perustettiin siellä vuonna 1526. Se oli ensimmäinen protestanttisen sotilasliiton yritys. Luther, Philipp Melanchthon, Justus Jonas ja Johannes Bugenhagen laativat Torgaun tunnustuksen vuonna 1530. Artikkeleista jotkut hyväksyttiin myöhemmin Augsburgin tunnustukseen, joka on luterilaisen kirkon merkittävin uskontunnustuskirja. Torgaussa käytiin vuonna 1530 myös neuvotteluja Schmalkaldenin liiton perustamisesta, luterilaisten ruhtinaiden puolustusliitosta Pyhän Rooman valtakunnan sisällä.

Torgau – uskonpuhdistuksen kätilö

Torgau oli Saksin vaaliruhtinaskunnan poliittinen pääkaupunki. Wittenberg oli ruhtinaskunnan henkinen ja hengellinen keskus. Hovi asusti pääosin loisteliaassa Dresdenin kaupungissa. Wittenbergiä on kutsuttu uskonpuhdistuksen äidiksi, koska Luther asui ja opetti siellä.

Torgauta puolestaan on kutsuttu uskonpuhdistuksen kätilöksi, koska uskonpuhdistus ei olisi ollut mahdollista ilman Lutherin vaikutusvaltaisia poliittisia suojelijoita. Saksin vaaliruhtinas Fredrik Viisas auttoi Lutheria välttämään menon Roomaan paavin kuulusteltavaksi, ja lisäksi hän antoi valtakunnankiroukseen joutuneelle Lutherille turvapaikan Wartburgin linnassa.  Myöhemmin hän auttoi Lutheria pääsemään Wormsin valtiopäiville puolustamaan uskoaan ja oppiaan.

Fredrik Viisaan seuraaja oli hänen veljensä Juhana Horjumaton. Tämän seuraaja oli hänen poikansa Juhana Fredrik Jalomielinen, joka oli myös reformaation suuri tukija. Juhana Fredrik Jalomielinen asui Torgaussa, ja 15 vuoden ajan Torgau oli Saksin vaaliruhtinaskunnan pääkaupunki. Luther vieraili Torgaussa yli 60 kertaa ja osallistui muun muassa vaaliruhtinas Juhanan tyttären häihin 1536.

Katharina von Bora ja Torgau

Torgau on myös merkittävä kaupunki Lutherin vaimolle Katarina von Boralle (1499–1552). Tässä kaupungissa hän sai suojapaikan paettuaan luostarista siviilielämään. Torgausta tuli myös Katarinan viimeinen pysäkki.

Syksyllä vuonna 1552 hän pakeni lapsineen ruttoa Wittenbergin kaupungista Torgauhun. Hän joutui matkalla onnettomuuteen, josta hän ei toipunut, vaan kuoli siellä 20.12.1552. Hänet on haudattu Pyhän Marian kirkkoon. Siinä talossa, jossa hän kuoli, on nyt näyttely, joka käsittelee tämän poikkeuksellisen naisen elämää.

Torgau toisen maailmansodan melskeissä

Toisen maailmansodan kahtena viimeisenä vuonna Torgau oli Hitlerin kolmannen valtakunnan sotilastuomioistuimen kotipaikka. Siellä teloitettiin lähes 1 200 Hitlerin vastustajaa. He olivat enimmäkseen amerikkalaisia sotavankeja, jehovan todistajia tai ranskalaisia ja puolalaisia vastarintaliikkeen jäseniä. Vuonna 1944 Torgaun sotavankileirillä oli rekisteröitynä 45 233 sotavankia, vaikka suurin osa heistä ei asunut leirillä, vaan heidät oli hajotettu eri alueelle.

Sodan päätyttyä Torgau tuli kansainvälisesti tunnetuksi paikkana, jossa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen joukot kohtasivat 25.4.1945. Näiden joukkojen yhdistymisestä alkoi toisen maailmansodan loppumisen lähtölaskenta Euroopassa. Tarkemmin sanottuna tämä tapaaminen oli Lorenzkirchin sillalla noin 30 kilometriä Torgausta etelään. Tämän historiallisen tapahtuman vuosipäivää vietetään nykyisinkin Elbe-päivänä.

Tarja Ikäheimonen

Lahjoita:
Tämän artikkelin kohdalla lahjoitukset kohdistuvat maahanmuuttajatyöhön Saksassa.

Voit tukea tätä työtä kertalahjoituksella tai ryhtyä kuukausilahjoittajaksi antamalla tiedot oikeasta laidasta aukeavaan lomakkeen kenttiin. Kertalahjoituksessa, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin, tilinumero on FI83 8000 1501 5451 08 ja viite 76610.

Jumalan siunausta elämääsi!

Kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorf syntyi Dresdenissä Saksassa vuonna 1700. Hänen isänsä oli aatelismies ja Saksin kuningaskunnan ministeri. Isä kuoli,

Veljesseurakunnan kirkko Herrnhutissa. Kuva: Tarja Ikäheimonen.

Kreivi Zinzendorf – aatelismies, luterilainen pappi ja veljesseurakuntien piispa

Kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorf syntyi Dresdenissä Saksassa vuonna 1700. Hänen isänsä oli aatelismies ja Saksin kuningaskunnan ministeri. Isä kuoli, kun Zinzendorf oli vain kolmen kuukauden ikäinen. Äiti meni pian uusiin naimisiin, ja hänen äidinpuoleisella isoäidillään Henriette von Gersdorfilla oli päävastuu nuoren kreivin kasvatuksesta.

Isöäiti oli hurskas pietisti, jonka läheisiin ystäviin kuului muun muassa Philipp Spener, joka oli Zinzendorfin kummisetä. Zinzendorfista on tarina, että hän pikkupoikana kirjoitti rakkauskirjeitä Jeesukselle ja lähetti niitä hänelle heittämällä ne linnan tornista taivaalle.

Vuosina 1710–1716 Zinzendorf opiskeli Francken koulussa Hallessa. Hän halusi hengelliseen työhön, mutta sukunsa painostuksesta meni Wittenbergiin opiskelemaan pääaineenaan lakia ja valmistui lakimieheksi. Sivuaineena hän opiskeli teologiaa. Hänen uskonnollinen vakaumuksensa oli syvä, ja hän joutui usein naurunalaiseksi muiden nuorten aatelisten miesten joukossa. Hän vietti välivuoden ja tutustui Euroopan hoveihin ja aatelisiin. Italiassa Zinzendorf näki Domenico Fettin (1589–1623) maalauksen Ecce Homo. Maalaus vaikutti häneen syvällisesti. Siinä oli kuvattuna Kristus orjantappurakruunu päässään. Maalaus tuntui sanovan nuorelle kreiville: ”Tämän minä olen tehnyt puolestasi. Mitä sinä teet minun puolestani?”

Valmistumisensa jälkeen Zinzendorf työskenteli jonkin aikaa lakimiehenä Saksin hovissa Dresdenissä. Hän meni naimisiin serkkunsa Ermuthe Dorothea Reussin kanssa. Avioliitto oli rakkausliitto ja puolisoita yhdisti yhteinen usko. He saivat 12 lasta, joista vain neljä eli aikuiseksi.

Uskonpakolaiset saivat turvapaikan Zinzendorfin mailla

Zinzendorfilla oli nuoresta alkaen halu olla kokonaisvaltaisesti Jumalan käytössä. Tämä halu palvella Kristusta varmasti vaikutti siihen, että hän antoi Böömistä ja Määristä tulleiden uskovien, jotka olivat paenneet katolisen kirkon vainoja, asettua asumaan mailleen. Uskonpakolaiset muuttivat alueelle, jota he kutsuivat Herrnhutiksi, Herran suojaksi.

Herrnhutiin syntyi kristillinen yhteisö. Uskovat tulivat eri taustoista ja siksi joukko oli aluksi eripurainen. Tämä eripura johti siihen, että vuonna 1722 Zinzendorf osti isoäitinsä maatilan Bethelsdorfin kylästä Herrnhutin vierestä ja muutti vaimonsa kanssa sinne, jotta voisi olla lähempänä uskovien yhteisöä ja auttaa heitä sovittelemaan riitansa.

Zinzendorfista tuli heidän hengellinen johtajansa ja raamatunopettajansa. Hän jakoi ihmiset ryhmiin sukupuolen, iän ja aviosäädyn mukaan. Jokainen ryhmä kokoontui päivittäin rukoilemaan, rohkaisemaan toinen toistaan ja tutkimaan Raamattua.

Ryhmien yhteiset kokoontumiset olivat lauantaisin ja sunnuntaisin. Ryhmät myös työskentelivät yhdessä ja asuivat yhdessä ja ottivat yhdessä vastuuta lasten kasvatuksesta ja koulutuksesta. He noudattivat Zinzendorfin uusia näkyjä ja pedagogisia teorioita. Ryhmä piti huolta jäsentensä maallisista tarpeista vastikkeena ryhmäläisten työpanokseen. Herrnhutilaisen lähetystyön alettua suuressa mittakaavassa ryhmät hoitivat Herrnhutissa myös lähetystyöntekijöiden kotimaahan lähetetyt isommat lapset.

Yhteisöllistä kristillisyyttä ja paineita muulta yhteiskunnalta

Zinzendorf halusi perustaa ”pieniä seurakuntia seurakunnan sisään”, mutta ehtoollinen nautittaisiin luterilaisessa kirkossa, josta tulisi näitä ”pieniä seurakuntia” kokoava seurakunta. Hän näki yhteisöllisyyden hyvin tärkeäksi, ja esimerkkinä oli alkukristittyjen tapa jakaa kaikki maallinen hyvä keskenään. Hänen mottonaan oli ”kristillisyyttä ei voi olla ilman yhteisöä”. Uskon piti olla sydämen eikä pään uskoa. Aito usko elettäisiin todeksi yhdessä muiden kristittyjen kanssa.

Zinzendorf halusi pysyä luterilaisen kirkon jäsenenä, mutta hän joutui vakuuttelemaan muille sitä, että pysyi Augsburgin uskontunnustuksen takana eikä ollut lahkolainen. Hänet vihittiin luterilaiseksi papiksi vuonna 1735. Kuitenkin hän joutui ristiriitaan monien tahojen kanssa. Pietistit eivät katsoneet hyvällä sitä, että hän ei hyväksynyt heidän yksinkertaista kääntymismetodiaan, sukulaisten mukaan hän oli halventanut aatelisen asemansa ottamalla vastaan pappisvihkimyksen, ja hänen vaatimaton elämäntapansa suututti Dresdenin aatelisia, jotka olivat kuuluisia loisteliaasta elämäntyylistään. Lopulta Saksin vaaliruhtinas ajoi hänet pois  alueeltaan 1736. Tämä maanpako kesti 11 vuotta.

Määriläisten kirkko

Heinäkuussa 1737 Zinzendorf löysi sattumalta 1500-luvun hussilaisten perustaman Unitas Fratumin (Veljien yhteys -järjestön) peruskirjan. Hän oli erittäin hämmästynyt, että se oli hyvin samankaltainen kuin hänen itsensä Herrnhutin yhteisölle kirjoittama “Veljien sääntö”. Hän meni takaisin Herrnhutiin ja siellä päätettiin, että Berthelsdorfin seurakunta pysyisi luterilaisena seurakuntana, mutta Herrnhutissa aloitettaisiin veljesseurakunta. Myöhemmin veljesseurakunnat, joiden juuret ovat Herrnhutissa, on tunnettu nimellä määriläinen (englanniksi moravialainen) kirkko.

Määriläisen kirkon mielestä kristillisyyden tulee olla ”sydämen uskoa”. Se painotti uskoa ja rakkautta enemmän kuin dogmaa. Se on avoimempi kirkkokunnallisille eroille. Tänäkin päivänä veljesseurakuntien jäsenillä voi olla kaksoisjäsenyys jonkin muun kirkkokunnan kanssa. Itse asiassa Zinzendorfia voitaisiin kutsua ekumeenikoksi. Hän oli sitä ennen kuin ekumeniaa oli edes ymmärretty vaalia.

Zinzendorfin jouduttua ulos luterilaisesta kirkosta hänet nimettiin määriläisen kirkon piispaksi vuonna 1737. Hän alkoi perustaa veljesseurakuntia muualle Saksaan, Englantiin ja Baltian maihin, Länsi-Intiaan ja Amerikan mantereelle.

Herrnhutilaisen lähetystyön alkuun panija

Zinzendorf oli tavannut Tanskan hovissa vuonna 1731 karibialaiselta, Tanskalle kuuluneelta Saint Thomasin saarelta vapautetun Anton-nimisen orjan. Tämä oli kertonut hänelle orjien hirveistä olosuhteista. Zinzendorf kertoi tarpeesta saada saarille lähetystyöntekijöitä kertomaan heille evankeliumi, ja herrnhutilaiset ottivat kutsun vastaan.

Ensimmäiset lähetystyöntekijät lähtivät Herrnhutista vuonna 1732.  Lähetystyön kimmokkeena oli palava halu kertoa Kristuksen pelastustyöstä. Zinzendorf innosti lähetystyöntekijöitä myös tuomaan kirjaimellisesti ”ensi hedelmät” takaisin Herrnhutiin. Niinpä Herrnhutin hautausmaalle on haudattuna Amerikan intiaani, Grönlannin eskimo, Karibian saarten asukas ja monia muita. Lähetystyöntekijät olivat tuoneet heidät mukanaan Saksaan ”näytille”.

Zinzendorf itsekin teki lähetysmatkoja sen jälkeen, kun hänet oli ajettu maanpakoon Saksin alueelta. Hän käytti myös suuren osan omaisuudestaan lähetystyön rahoitukseen ja joutui itse suuriin taloudellisiin vaikeuksiin.

Vuonna 1756 Zinzendorfin vaimo kuoli. Seuraavana vuonna hän meni naimisiin ei-aatelisen uskonsisaren Anna Nitschmannin kanssa. Nikolaus Zinzendorf kuoli vuonna 1760, ja hänet on haudattu Herrnhutin määriläisten hautausmaalle.

Päivän Tunnussanan isä ja tuottelias virsien säveltäjä

Toukokuun 3. päivänä 1728 iltapalveluksen aikana kreivi Zinzendorf antoi seurakunnalle Raamatun lauseen, ”päivän tunnussanan”, seuraavaksi päiväksi. Zinzendorf alkoi valita joka päiväksi uuden tunnussanan Vanhasta testamentista, ja hän kirjoitti usein sanan mukan tulevan laulun. Tämä päivän tunnussana annettiin iltaisin veljesseurakunnan jäsenille, ja seuraavana aamuna se toimitettiin kaikkiin Herrnhutin 32 taloon.

Ensimmäinen painettu Päivän Tunnussana julkaistiin vuonna 1731 Herrnhutissa. Raamatun jakeen lisäksi jokaiselle päivälle oli laulun säkeistö. Zinzendorf oli hyvin tuottelias virsien säveltäjä ja sanoittaja. Hän virsiään on säilynyt useita satoja, ja niitä veisataan veljesseurakunnissa ja luterilaisissa kirkoissa. Suomalaisessa virsikirjassa on yksi hänen sanoittamansa virsi: 388, Jeesus johdata tiemme kulkua.

Tarja Ikäheimonen

Lähde: Zinzendorf.com

Lahjoita:
Tämän artikkelin kohdalla lahjoitukset kohdistuvat maahanmuuttajatyöhön Saksassa.

Voit tukea tätä työtä kertalahjoituksella tai ryhtyä kuukausilahjoittajaksi antamalla tiedot oikeasta laidasta aukeavaan lomakkeen kenttiin. Kertalahjoituksessa, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin, tilinumero on FI83 8000 1501 5451 08 ja viite 76610.

Jumalan siunausta sinulle!

Noin puolen tunnin junamatkan päässä Berliinistä, Oranienburgin pikkukaupungin liepeillä, sijaitsee Sachsenhausenin keskitysleiri . Leiri sai alkunsa maaliskuussa 1933 natsien päästyä valtaan,

Holokaustin muistojuhlan kukkia. Kuva Tarja Ikäheimonen

Keskitysleiri Berliinin ulkopuolella

Noin puolen tunnin junamatkan päässä Berliinistä, Oranienburgin pikkukaupungin liepeillä, sijaitsee Sachsenhausenin keskitysleiri . Leiri sai alkunsa maaliskuussa 1933 natsien päästyä valtaan, kun  Waffen-SS eli natsi-Saksan SS-joukkojen aseistettu siipi pystytti keskitysleirin entisen olutpanimon alueelle.

Aluksi leirille tuotiin etupäässä kansallissosialismia vastustaneita poliitikkoja, kommunisteja, lehtimiehiä ja vastaavia. Leiri ei aluksi ollut varsinainen tuhoamisleiri, mutta siellä oli epäinhimilliset olot ja vankeja pidettiin nälässä. Leiri oli hyvin julkisella paikalla. Vilkas tie pohjoisesta kohti Berliiniä kulki leirin vierestä. Lisäksi vankeja vietiin ulkopuolelle töihin ja heistä jotkut pääsivät pakenemaan. Karanneet vangit levittivät leiristä tietoa ulkomaailmassa, mutta heidän paljastuksiinsa ei juuri reagoitu.

Vuonna 1934 tämä ensimmäinen leiri suljettiin, ja Sachsenhausenin kaupunginosaan, noin puolentoista kilometrin päähän Oranienburgin keskustasta, rakennettiin uusi SS:n hallitsema keskitysleiri. Sinne natsit toivat vastustajiaan sekä juutalaisia ja muita rodullisesti ala-arvoisiksi lukemiaan, kuten romaneja ja homoseksuaaleja. Toisen maailmansodan syttymisen jälkeen sinne tuotiin sotavankeja sekä itä- että länsirintamalta. Noin 10 000 venäläistä sotavankia surmattiin vuonna 1941 vain parin kuukauden sisällä.

Sachsenhausenin keskitysleirin pääsisäänkäynti. Kuva Tarja Ikäheimonen

Arbeit macht frei, työ vapauttaa

Uusi leiri oli kolmion muotoinen. Sen rakennuksien rivistöt muodostivat kehiä A-torni -nimistä sisäänkäyntiä kohden. Monien muiden keskitysleirien tavoin A-tornin portissa luki motto Arbeit macht frei, työ vapauttaa. Leirin toiminta-aikana vuosina 1933–1945 siellä oli vangittuna yli 200 000 ihmistä.

Sachsenhausenin leirillä toimi myös kaikkien Saksan valtakunnan keskitysleirien keskushallinto. Siellä työskenteli muun muassa Rudolf Höss, joka oli myöhemmin pahamaineisen Auschwitzin keskitysleirin päällikkö.

Sachsenhausen luokitellaan ensisijaisesti työleiriksi, mutta siellä myös murhattiin systemaattisesti kymmeniätuhansia ihmisiä. Vangit kuolivat myös tauteihin, nälkään, pakkotyöhön, kylmään ja pahoinpitelyihin. Vuonna 1942 natsit rakensivat leirille Z-asema -rakennuskompleksin, jossa sijaitsi kaasukammio. Heidän vitsinään oli, että se tarkoittaisi vankien elämän viimeistä kohdetta, sillä Z on saksalaisten aakkosten viimeinen kirjain.

Saksan häviö läheni

Vuoden 1945 alussa Sachsenhausenissa oli noin 58 000 vankia ja sitä ympäröivillä alaleireillä yli 20 000 lisää. Kun Neuvostoliiton puna-armeja tavoitti Oder-joen Saksan itärajalla helmikuussa 1945, leirin komendantti määräsi vangit evakuoitaviksi. Heikot vangit sekä vaarallisiksi luokitellut vangit, kuten venäläis- ja brittiupseerit, ammuttiin. Tätä seuranneina viikkoina tuhansia vankeja siirrettiin muille keskitysleireille.

Huhtikuun 21. päivänä leirillä oli jäljellä 38 000 vankia. Näistä 35 000 jaettiin viidensadan vangin yksiköihin, jotka sitten komennettiin marssimaan luoteeseen. Sodan viimeisten päivien kuolonmarsseilla vilu, nälkä, uupumus ja SS-miesten väkivalta tappoivat monia. Vihdoin 29. huhtikuuta 1945 vartijat pakenivat, ja Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton joukot vapauttivat loput vangeista.

Norjalaiset vangit saivat ruokaa kotoontansa. Kuva Tarja Ikäheimonen

Leirille jääneistä noin 3 000 vangista kolmesataa kuoli vapautusta seuranneina viikkoina vankeusaikanaan kokemiensa rasitusten vuoksi. Sodan loppumetreillä natsit yrittivät piilottaa todisteita massamurhasta läheiseen kanavaan. Kuitenkin neuvostojoukot löysivät saapuessaan paikalle vielä tonneittain tuhkaa ja luita.

Erikoisleiri nro 7

Heti voitonjuhlan jälkeen puna-armeija alkoi rakentaa kymmentä erikoisleiriä valloittamilleen alueille. Elokuussa vuonna 1945 Sachsenhausenista tuli erikoisleiri nro 7. Leirille koottiin vangittuja natseja, erityisesti natsipuolueen jäseniä, mutta myös maanpettureina pidettyjä puna-armeijan sotilaita. Siten esimerkiksi natsien Sachsenhausenissa pitämiä venäläisiä sotavankeja joutui nyt uudestaan samaan paikkaan omien maanmiestensä vangitsemina.

Erikoisleiri nro 7 oli eristetty ulkomaailmasta täydellisesti. Leiri oli tarkoitettu kovennettuun vankeusrangaistukseen ja siellä harjoitettiin myös kommunistista uudelleenkasvatusta. Vangit eivät joutuneet kovaan pakkotyöhön eikä heitä ollut tarkoitus tuhota. Siitä huolimatta erikoisleiriin vangituista 60 000 ihmisestä noin 12 000 kuoli vankilaolojen vuoksi nälkään ja tauteihin. Vuonna 1950 erikoisleiri lakkautettiin ja vangit vapautettiin.

Leirivierailu mietityttää

Vuonna 1961 leiristä tehtiin kansallinen muistomerkki, ja vuodesta 1993 alueella on toiminut keskitysleirimuseo.

Vierailu leirillä on vaikuttava kokemus. Siellä oli krematorio, jossa poltettiin surmattujen ihmisten ruumiita. Ruumiiden polttamisen hajun ja savun on täytynyt haista puolentoista kilometrin päässä olevassa kaupungissa. Mitä ihmiset ajattelivat? Mikseivät he reagoineet mitenkään? He vain jatkoivat vuosikausia normaalia elämäänsä tekemättä mitään. Pohdin sitä, miten voimme joutua syyllisiksi hirmutekoihin vain siksi, että emme tee mitään.

Sachsenhausen työleirin parakkeja. Kuva Tarja Ikäheimonen

Passiivisesti hyväksymme pahan vallan kasvun. Historia toistaa itseään. Jos nykypäivinä voimme Suomenkin kaduilla nähdä natsi-lippujen liehuttamista, niin miten me reagoimme siihen? Tai siihen, kun vanhuksia, vammaisia, iholtaan erivärisiä ihmisiä tai niin sanotusti lisäarvoa tuottamattomia ihmisiä kohdellaan kaltoin.

Hyväksymmekö me sen, että heitä nimitetään ihmisroskaksi? Jos pahaa ei vastusteta, niin se kasvaa koko ajan. Kristittyinä me tiedämme, että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja on Kristuksen lunastustyön tähden äärettömän arvokas. Onko tämä tieto meillä vain pään tietoa, vai elämmekö me uskomme mukaisesti? Lähdemmekö puolustamaan niitä, joita sorretaan? Vai katselemmeko me vain vierestä hiljaa?

Tarja Ikäheimonen, Kansanlähetyksen työntekijä

Lahjoita:
Tämän artikkelin kohdalla lahjoitukset kohdistuvat maahanmuuttajatyöhön Saksassa.
Voit tukea tätä työtä kertalahjoituksella tai ryhtyä kuukausilahjoittajaksi antamalla tiedot oikeasta laidasta aukeavaan lomakkeen kenttiin.  Kertalahjoituksessa, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin,  tilinumero on FI83 8000 1501 5451 08 ja viite 76610.

Jumalan siunausta sinulle!

 

Edessäni istuva nuori mies kertoo minulle elämäntarinaansa: ”Synnyin 24 vuotta sitten täällä Saksassa maahanmuuttajaperheeseen, johon kuuluivat minun lisäkseni isä ja

”Yöt olin bussi- ja rautatieasemilla ja porttikäytävissä tai vain kävelin katuja pitkin.” Kuvituskuva: Pixabay

Maahanmuuttajaperheen pojan raskas tie katujen asukista kotiin

Edessäni istuva nuori mies kertoo minulle elämäntarinaansa:

”Synnyin 24 vuotta sitten täällä Saksassa maahanmuuttajaperheeseen, johon kuuluivat minun lisäkseni isä ja isoveli. Hän oli oikeastaan velipuoleni, koska hänellä oli eri äiti. Kun olin kaksivuotias, isäni joutui vankilaan.

Äiti otti minut mukaansa ja lähdimme vanhempieni kotimaahan. Muutaman vuoden kuluttua isäni pääsi vankilasta vapaaksi ja haetutti minut takaisin luokseen. Olin silloin kuusivuotias. Äitini jäi kotimaahamme ja erosi väkivaltaisesta isästäni.

Palasin siis jälleen Saksaan ja asetuin asumaan velipuoleni, isäni ja hänen uuden vaimonsa kanssa. Isä oli alkoholisoitunut ja erittäin väkivaltainen. Hän hakkasi koko perhettä, ja usein vietimme äitipuoleni kanssa yön paossa ulkosalla ja naapureissa. Pelko ja epävarmuus tulevaisuudesta olivat minulle jokapäiväistä.

Mies, jota kukaan ei kestänyt

Jonkin ajan kuluttua isäni uusi vaimo sai kyllikseen tukalasta avioliitostaan ja lähti isäni luota. Isä muuttui yhä vain väkivaltaisemmaksi; hän syytti minua ja velipuoltani vaimonsa pois lähdöstä. Elimme isän takia maanpäällisessä helvetissä.

Lopulta en enää kestänyt tilannetta, vaan kerroin perheemme ongelmista koulussa opettajille, ja sosiaalihuolto otti minut huostaan. Alkoi hieman parempi aika elämässäni, kun asuin eri lastenkodeissa. Silti isä halusi minut luokseen ja etsi minua joka puolelta. Aina kun hän löysi minut, jouduin vaihtamaan koulua ja lastenkotia, jotta saisin asua turvassa. Seitsemän vuoden aikana olin yhteensä neljässätoista eri koulussa.

Täysi-ikäisen elämää aloittelemassa

Isällä ei ollut vakituista oleskelulupaa, vaan sellainen päätös, joka oikeutti asumaan vain yhdessä Saksan osavaltiossa. Tästä syystä  minäkin sain samanlaisen päätöksen automaattisesti. Luulin saavani passini takaisin, kun täytän 18 vuotta. Se oli otettu huostaanotettaessa  minulta pois. Yllättäen kuitenkin sanottiin, että minulla ei ole olemassa passia.

Minulla ei ollut oikeutta opiskella eikä tehdä työtä. Sain asua vain yhdessä osavaltiossa ja elin pienen sosiaaliavustuksen varassa. Kävin töissä pimeästi ja asuin vaihtuvien tyttöystävien ja muiden ”ystävien” luona.

Isääni en enää pelännyt, koska olin voimakas ja isokokoinen. Myöhemmin kuulin hänen muuttaneen takaisin kotimaahansa. Hän varmaankin pakeni poliisia, koska tiesi voivansa joutua uudestaan vankilaan Saksassa. Olen iloinen, että hän lähti: en koskaan elämässäni halua enää tavata häntä. Hän on tehnyt minulle niin paljon pahaa, että en todellakaan halua nähdä häntä ikinä.

Yhteiskunnan pohjalle

Oma elämänikin meni aina vain huonompaan suuntaan. Jouduin ikävään seuraan ja elämääni tulivat huumeet. Lopulta en pystynyt pitämään edes pimeää työpaikkaa, vaan menetin sen ja asunnonkin. Jouduin kirjaimellisesti kadulle. En käynyt edes viranomaisten luona uusimassa oleskelulupaani, joten en saanut enää mitään rahaa sosiaalitoimistostakaan.

Keräsin pulloja, varastin ja kerjäsin. Yöt olin bussi- ja rautatieasemilla ja porttikäytävissä tai vain kävelin katuja pitkin. Olen tottunut kylmään ja nälkään ja ihmisten ylenkatseeseen. Koditon ei saa osakseen ystävällisyyttä vaan joutuu kokemaan kaikenlaista pahaa. Kymmen kuukautta asuin kadulla. Olin epätoivoinen ja rukoilin Jumalaa, että hän auttaisi minua. Olen nimellisesti muslimi, vaikka en tiedä islamista paljon mitään, mutta Jumalaan minä uskon.

Uusi toivon suunta

Rukoilin tuskissani apua Jumalalta. Poikkesin ajoittain kunnan nuorisotoimistossa, ja eräällä kerralla sain tietokoneen kautta tietoa tästä kristillisestä narkomaanikeskuksesta, jossa olen nyt.

Tulin tänne keskukseen, koin rauhaa sydämessäni ja ensimmäisen kerran elämässäni minulla heräsi toivo, että voisin saada elämäni järjestykseen. Sekin oli johdatusta, että tämä keskus sijaitsee samassa osavaltiossa, jossa minulla on oikeus asua. Ihmiset ovat täällä minulle ystävällisiä. Olen kuullut Jeesuksesta ja siitä, että Jumala rakastaa minua.

En tiedä vielä kovinkaan paljon kristinuskosta, mutta olen kokenut käytännössä jotain tästä Jumalan rakkaudesta, josta kristityt puhuvat. Haluan saada enemmän tietoa Jeesuksesta ja oppia tuntemaan hänet henkilökohtaisesti. Tiedätkö, minusta tuntuu, että ensimmäisen kerran elämässäni olen tullut kotiin.”

Kertomuksen on kirjoittanut muistiin pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvia henkilöistä voi julkaista.

Tallenna

Kutsumme sinut mukaan rukoilemaan ja tukemaan taloudellisesti työtämme Saksassa! Kiitos tuestasi!

Voit tukea tätä työtä kertalahjoituksella tai ryhtyä kuukausilahjoittajaksi antamalla tiedot oikeasta laidasta aukeavaan lomakkeen kenttiin. Kertalahjoituksessa, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin, tilinumero on FI83 8000 1501 5451 08 ja viite 76610.

Vieressäni istuvan keski-ikäisen miehen kasvot loistavat iloa. Hän kertoo  haastattelustaan maahanmuuttovirastossa. ”Tiedätkö, koko haastattelu kesti yli kahdeksan tuntia. Onneksi minulla

Länsimaissa vallitsee demokratia ja kaikilla on mahdollisuus osallistua seurakunnan toimintaan. Kuva: Pixabay

Maahanmuuttaja kysyy: ”Miksi kirkoissa ei ole kuin muutama vanha ihminen?”

Vieressäni istuvan keski-ikäisen miehen kasvot loistavat iloa. Hän kertoo  haastattelustaan maahanmuuttovirastossa.

”Tiedätkö, koko haastattelu kesti yli kahdeksan tuntia. Onneksi minulla oli eväitä mukana, niin sain syötyä välillä. He kysyivät uskostani ja siitä, miten olin kääntynyt kristityksi.

Kerroin heille noista tapahtumista elämässäni. Noin neljä vuotta sitten muuan tuttavani kutsui minut mukaan kristilliseen keskustelupiiriin. En aluksi ollut halukas menemään mukaan, ja pidin ystävääni välimatkaa muutaman kuukauden. Olin kuitenkin pettynyt islaminuskoon ja etsin muita vastauksia. Lopulta lähdin hänen mukanaan tuohon tilaisuuteen. Siellä annettiin minulle Raamattu, ja aloinkin lukea sitä. Raamatun lukeminen vakuutti minut siitä, että Kristus on Jumalan Poika ja koko maailman Vapahtaja. Halusin kristilliselle kasteelle, mutta se ei ollut kotimaassani mahdollista. Perheeni sai tietää uskostani, ja lopulta jouduin lähtemään maastani.

Haastattelija tenttasi minua uskostani, ja kerroin kaiken. Sanoin myös, että en ymmärrä, miksi kirkoissa ei ole kuin muutama vanha ihminen. Elämme sentään länsimaissa, joissa vallitsee demokratia ja kaikilla on mahdollisuus kuulla Jeesuksesta ja olla avoimesti uskovainen.

Minun kotimaassani ihmiset ovat kristittyjä henkensä kaupalla. Jos siellä saisi olla avoimesti seurakuntia ja kirkkoja, niin ne olisivat täynnä nuoria ihmisiä. Sanoin, että Raamattu maksaa vain parikymmentä euroa ja että kannattaisi ostaa se ja tutustua siihen. Haastattelija sanoi olevansa uskonnoton mutta nyt kuunneltuaan minua kenties ostavansa Raamatun ja tutustuvansa siihen. Vastasin, että kyllä kannattaisi.

Hän toivotteli minulle hyvää jatkoa ja sanoi toivovansa, että saisin jäädä tähän maahan. Vastasin, että se on minulle vähemmän tärkeää, saanko jäädä tänne, kuin se, että hän tulisi Kristukseen uskovaksi.

Totesin, että jos minut lähetetään kotimaahani ja surmataan siellä, niin se ei haittaa mitään. Minun Vapahtajani on antanut henkensä minun puolestani, ja jos kuolen uskoni tähden, niin tiedän, minne menen kuolemani jälkeen. Mutta jos haastattelijani kuolee, niin hän ei tiedä, minne hän menee. Tiedätkö, silloin hänen silmiinsä tuli kyyneleet.”

Kertomuksen on kirjoittanut muistiin pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvia henkilöistä voi julkaista.

Tule mukaan pakolaistyöhön. Lahjoittamalla tämän artikkelin kohdalla tuet maahanmuuttajatyöntekijämme työtä Saksassa.

Jumalan siunausta elämääsi!

 

Pidän ystävääni kädestä kiinni. Hän pyyhkii kyyneliä silmistään ja sanoo: ”Kaiken kärsimyksen ja tuskan jälkeen minä tulin tähän maahan vain

”Näin takanani valtavan vuoren, jonka yli olimme päässeet yöllä”, pakomatkalla ollut nainen kertoo. Kuvituskuva.

Äidin pitkä matka

Pidän ystävääni kädestä kiinni. Hän pyyhkii kyyneliä silmistään ja sanoo: ”Kaiken kärsimyksen ja tuskan jälkeen minä tulin tähän maahan vain kuolemaan. Kunpa tietäisit kaikki rankat kokemukset, jotka olen käynyt läpi – kipeän avioliiton, eron ja miehen uhkaukset. Sen jälkeen tuli vielä raskas pakomatka Eurooppaan.

Minä en ole enää nuori ihminen. Minulla oli oma liike ja asuin tyttäreni kanssa vanhempieni luona hyvässä asunnossa.

Elämäntilanteeni oli kuitenkin niin vaikea, että päätimme lähteä Eurooppaan. Et usko, minkälainen se matka oli! Öisin kuljimme jalkaisin, päivisin piileskelimme oman maani poliisia luolissa. Yöllä oli pilkkopimeää, kaksi salakuljettajaa kantoi minua kainaloista ja sillä tavalla he raahasivat minua eteenpäin. Rukoilin heitä jättämään minut metsään kuolemaan, koska en jaksanut enää kulkea. Minulla on sokeritauti ja muutenkin kuntoni on heikko, mutta tyttäreni takia minun oli jaksettava askel askeleelta.

Aamulla, kun tuli valoisaa, näin takanani olevan valtavan vuoren ja kysyin salakuljettajilta: ”Tuoltako me tulimme yöllä?” He vastasivat myöntävästi. En voinut uskoa, että olin laskeutunut alas siltä vuorelta! Se oli todellinen ihme.

Pitkän pakomatkan lopulla saavuimme Turkkiin. Sieltä yritimme kaksi kertaa päästä kumiveneellä Kreikkaan. Molemmilla kerroilla jouduimme kääntymään takaisin. Merivesi kasteli meidät litimäriksi. Tyttäreni itki viluissaan. Meillä ei ollut vaihtovaatteita ja jouduimme istumaan ulkona odottamassa seuraavaa yötä ja uutta yritystä seilata Välimeren läpi. Toisen kerran jälkeen eräs sikäläinen nainen armahti minua ja tytärtäni. Hän päästi meidät lämpimään suihkuun ja antoi vaihtovaatteet ja ruokaa. Olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen.

Kolmannella yrittämällä pääsimme perille. Meitä oli yli 60 ihmistä sullottuina pieneen kumiveneeseen. Laineet iskeytyivät veneen yli ja merivesi kasteli meidät. Pelkäsin kuollakseni. Puristin tytärtäni rintaani vasten ja ajattelin, että jos kuolemme, niin kuolemme yhdessä. Mutta Jumala auttoi ja selvisimme hengissä.

Sen jälkeen matka jatkui jalkaisin Makedonian ja Serbian metsien kautta eteenpäin. Olimme matkalla yli kuukauden. Yhtenäkään yönä emme nukkuneet minkäänlaisessa talossa, vaan metsässä ulkosalla tai teltoissa, joita oli varattuna joissain paikoissa pakolaisille.

Kerran kaaduin pahasti, kun ylitimme vuolaasti virtaavaa jokea. Polveni iskeytyi joen pohjassa oleviin kiviin. Hädin tuskin pääsin kulkemaan. Myöhemmin saavuimme paikkaan, jossa oli pakolaisille tarjolla lääkäripalveluja teltassa. Lääkäri katsoi jalkaani ja sanoi, että saan olla kiitollinen siitä, että luita ei katkennut. Sain polveeni tukisiteen ja taas matka jatkui.

Pitkä pakomatka kulki korkean vuoriston läpi. Kuvituskuva.

Eräässä paikassa annettiin pakolaisille ruokaa. Siellä oli teltassa tarjolla kuumaa kaakaota. Tyttäreni meni hakemaan kaakaota, mutta hänet ajettiin pois. En tiedä, miksi. Hän itki katkerasti. ”Älä välitä”, sanoin. En voinut tehdä mitään, en pystynyt antamaan ainoalle tyttärelleni edes kupillista kaakaota. Minkälainen äiti minä olen? Vieläkin hän muistaa tämän tapauksen. Hän on katkera minulle niin monista asioista.

Kyyneleet virtaavat vuolaasti ystäväni poskia pitkin ja hartiat hytkyvät itkun takia. Sitten hän katsoo minuun ja hymy välähtää kasvoilla. ”Kun lähdin kotimaastani, olin muslimi. En ollut mitenkään uskonnollinen, mutta jos olisin jäänyt kotimaahani, kuolisin varmaankin muslimina. Nyt Euroopassa olen oppinut tuntemaan Jeesuksen henkilökohtaisena Vapahtajanani. Minulla on iankaikkisen elämän toivo. Jos kuolen tähän sairauteeni, niin minä pääsen Taivaan kotiin Jeesuksen luo. Siellä ei ole itkua, tuskaa eikä kuolemaa ja siellä kaikki entinen on mennyttä. Tämä pitkä matkani ei ole ollut turha, vaan osa Jumalan suurta suunnitelmaa.”

Kertomuksen on kirjoittanut muistiin pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvia henkilöistä voi julkaista.

Tule mukaan pakolaistyöhön. Lahjoittamalla tämän artikkelin kohdalla tuet maahanmuuttajatyöntekijämme työtä Saksassa.

Jumalan siunausta elämääsi!