Avainsana-arkisto: Saksa

En ollut koskaan kovin uskonnollinen. Minulla oli monia kysymyksiä Jumalasta, mutta vanhemmiltani perimäni uskonto ei antanut mahdollisuutta esittää niitä. Jos

Kuvituskuva: Pixabay

Jumalan kosketus

En ollut koskaan kovin uskonnollinen. Minulla oli monia kysymyksiä Jumalasta, mutta vanhemmiltani perimäni uskonto ei antanut mahdollisuutta esittää niitä. Jos kysyin jotain, sain kuulla olevani kofer, vääräuskoinen. Islam oli uskontona parhain ja sen oppeihin tuli vain alistua ja olla hyvä muslimi. En ajatellut Jumalan olemassaoloa paljoakaan.

Sitten lähdin omasta maastani länteen etsimään parempaa tulevaisuutta. Olin eräässä läntisessä maassa ja käytin alkoholia ja kävin diskoissa. Kun eräs maanmieheni kääntyi kristinuskoon, minua harmitti se suuresti. Muutamat uskonnollisemmat maanmieheni, jotka asuivat samassa vastaanottokeskuksessa, olivat todella vihaisia tälle miehelle. He alkoivat suunnitella, miten saisivat hänet surmattua ja siten varmistettua itselleen paikan paratiisissa. Minäkin menin mukaan suunnitelmaan, koska koin alamittaisuutta oman uskoni heikkoudesta ja tiesin, että olin tehnyt paljon sellaista, mikä oli kielletty islamissa.

Puhuimme päivittäin siitä, miten pahoja kristityt ovat: näimme seksuaalista moraalittomuutta ja laitoimme kaiken kristittyjen viaksi. Koimme, että maanmiehemme oli pettänyt ja jättänyt meidät. Kutsuimme tämän miehen kanssamme piknikille metsään joen varteen ja aioimme surmata hänet siellä ja hävittää ruumiin. Meillä oli ruoka ja juomat ostettu valmiiksi.

Juuri kun olimme lähdössä, mies sai puhelun kotimaasta. Hänen vaimollaan oli hänelle asiaa. Hän sanoi meille: ”Menkää te edellä ja minä tulen pyörällä perästä, kun olen lopettanut puhelun vaimoni kanssa.” Lähdimme ja laitoimme grillauspaikan kuntoon ja odotimme miestä. Häntä ei kuulunut. Odotimme ja odotimme. Lopulta lähdimme katsomaan, missä hän oli. Saavuimme vastaanottokotiin, ja hänen huoneensa oli tyhjä. Häntä ei näkynyt missään. Saimme kuulla, että hän oli lähtenyt pois koko vastaanottokeskuksesta.

Hieman tämän jälkeen oleskelulupa-anomukseni hylättiin. Masennuin ja ajattelin, että Jumala varmaan kosti minulle, koska olin mennyt mukaan suunnitelmaan surmata maanmieheni. Soitin hänelle ja kerroin asian. Mies sanoi, että häntä oli varoitettu meistä ja hän lähti siksi pakoon. Hän sanoi, ettei vihaa meitä vaan rukoilee meidän puolestamme. Hän kehotti minua myös menemään siihen kirkkoon, jossa hän oli käynyt ja jossa hänet oli kastettu.

Olin niin ahdistunut ja masentunut, että ajattelin, ettei elämäni voi enää pahemmaksi muuttua, jos käyn katsomassa, mitä kirkossa  tapahtuu. En unohda koskaan ensimmäistä käyntiäni siellä.  Uskomaton rauha valtasi sydämeni, mutta minua itketti. Istuin  penkissä ja kyyneleet valuivat silmistäni. Minun oli pakko lähteä pois ja koko matkan vastaanottokeskukseen vain itkin.

Yöllä näin erityisen unen: olin hukkumaisillani ja vierelleni tuli iranilainen nainen, joka oli tulkkina tässä kirkossa, jossa olin käynyt. Unessani hän tarttui käteeni ja sanoi, että vetää minut turvaan. Heräsin tähän ja ajattelin, että Jumala kutsuu minua luokseen. Aloin käydä tässä kirkossa ja kuulin lisää Jumalan rakkaudesta minua kohtaan.

Oleskelulupaa ei vieläkään myönnetty minulle, ja päätin lähteä Saksaan turvaan. Tulin tähän seurakuntaan, ja olen saanut täällä lisää opetusta kristinuskosta omalla äidinkielelläni. Minut kastettiin täällä ja olen Kristuksen ruumiin jäsen. Soitin uudelleen miehelle, jonka surmaamista suunnittelimme, ja lähetin hänelle kastekuvani. Hän oli siitä todella iloinen ja sanoi, että rukoilee puolestani joka päivä.

Perheeni hylkäsi minut kuultuaan, että olen kääntynyt kristityksi. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo minulle tullessaan, mutta sen tiedän, että Jumalani on kanssani joka päivä eikä hän ikinä hylkää minua.

Kertomuksen on kirjoittanut muistiin pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvia henkilöistä voi julkaista.

Tule mukaan pakolaistyöhön. Lahjoittamalla tämän artikkelin kohdalla tuet maahanmuuttajatyöntekijämme työtä Saksassa.

 

Tallenna

Tallenna

Ensimmäinen aviomieheni kuoli, kun poikamme oli vain 8-vuotias. Kuolema oli minun syyni – auto-onnettomuus, kun minä olin kuljettajana. Appivanhempani sättivät minua

Kuvituskuva: Pixabay

Sain sydämeeni rauhan

Ensimmäinen aviomieheni kuoli, kun poikamme oli vain 8-vuotias. Kuolema oli minun syyni – auto-onnettomuus, kun minä olin kuljettajana. Appivanhempani sättivät minua poikansa kuolemasta. He toivoivat, että minä olisin kuollut heidän poikansa sijasta. Välimme tulehtuivat, enkä pystynyt asumaan heidän kanssaan. Muutin äitini luokse, ja poikani jäi asumaan appivanhemmilleni.

Olin nuori, ja monet miehet halusivat kanssani niin sanottuun väliaikaiseen avioliittoon. Minä en kuitenkaan halunnut sellaista.  Lopulta tapasin nykyisen mieheni ja menimme naimisiin. Sen jälkeen appivanhempani alkoivat vainota meitä. He saivat poikani huoltajuuden eivätkä antaneet minun tavata häntä.

Kun saimme mieheni kanssa tyttövauvan, asiat menivät yhä hullummaksi. Appivanhempani levittelivät minusta ilkeitä huhuja. Miestäni uhkailtiin, ja kerran joku yritti jopa tönäistä hänet auton alle. Mieheni joutui jättämään työpaikkansa ja perusti muutaman ystävänsä kanssa metallialan yrityksen.

Vaihdoimme asuntoa usein, enkä voinut kertoa edes äidilleni, missä asuimme. Olisin ehkä voinut kestää vielä tämän kaiken, mutta appivanhempani olivat niin sokaistuneita vihaansa, että kostivat sen pojalleni. Hän ei saanut pitää minuun yhteyttä. Koulussa johtaja sääli poikaani ja antoi hänen soittaa puhelimestaan minulle. Poikani itki ja pyysi minua hakemaan hänet pois.

Tyttäreni oli pienestä pitäen hyvin sairaalloinen. Kaksivuotiaana hän sairastui kuumeeseen, joka ei hellittänyt. Lääkärit eivät tienneet, mitä tehdä. Työtoverini tunsi erään kristityn naisen, joka rukoili sairaiden puolesta. Tuskassani vein tyttäreni tämän naisen luokse. Hän rukoili, ja tyttäreni parani. Olin aina kunnioittanut profeetta Jeesusta, mutta nyt näin, että Jeesuksen nimessä on voima. Tämä nainen antoi minulle myös pieniä kirjasia, joissa oli Raamatun lauseita. Kun luin niitä, koin suurta rauhaa sydämessäni.

Tilanteemme oli niin stressaava, että mieheni ei voinut sitä kestää. Hän alkoi saada psyykkisiä oireita. Lopulta päätimme lähteä pois kotimaastamme ja koettaa uutta elämää Euroopassa. Myimme omaisuutemme ja maksoimme salakuljettajille matkat Eurooppaan.

Halusin myös poikani mukaamme. Sain järjestettyä rehtorin kanssa niin, että ennen pakopäiväämme hain poikani koulusta luoksemme. Tiesimme, että olisimme suurissa vaikeuksissa, jos viranomaiset saisivat meidät kiinni, koska poikani huoltajuus oli appivanhemmillani.

Pakomatkamme oli järkyttävä. En voi kertoa sinulle kaikkea, mitä koimme. Bulgariassa jouduimme kolmeksi viikoksi vankiselliin,  joka oli pieni kuin kanakoppi. Mieheni ei voinut hengittää siellä ja alkoi saada paniikkikohtauksia. Olin varma, että hän kuolisi käsiini.

Lopulta päädyimme Saksaan. Olimme kaikki hermoraunioita. Mieheni paniikki-kohtaukset lisääntyivät, ja häntä hoidettiin kahteen otteeseen psykiatrisessa sairaalassa. Lasteni takia minun täytyi olla vahva ja kestää kaikki, näyttää iloiselta, vaikka sydämeni oli murtua tuskasta. Viimeisillä voimillani yritin tukea miestäni.

Rukoilin apua. En tiedä edes, ketä rukoilin, Allahia vai ketä. Lopulta tapasin vastaanottokodissamme erään maanmieheni, joka oli kuullut perheeni vaikeuksista. Hän kutsui meitä mukaansa kirkkoon. Lähdin mielelläni, koska muistin sen rauhan, joka oli sydämessäni lukiessani kristityltä naiselta saamiani kirjoja.

En koskaan unohda ensimmäistä kertaa, kun saavuimme kirkkoon. Kuljimme rappusia ylös ja siellä kaikui laulu omalla kielelläni: ”Sydämen rauhaa keskellä myrskyä, sinä olet purteni kapteeni.” Ajattelin, että tämä ei voinut olla totta! Tätä minä kaipasin. Olisiko minullekin rauha jossain? Olisiko olemassa joku, joka ottaisi tämän tuskan ja taakan pois hartailtani? Ilo täytti sydämeni. Jospa minäkin löytäisin sydämeeni rauhan keskellä kaikkia vaikeuksiani.

Aloitimme kastekurssin ja kuulimme lisää Jeesuksesta. Ilo ja rauha täyttivät sydämeni. Nyt tiedän, että minun ei tarvitse kantaa taakkojani yksin, vaan Jeesus on kanssani ja ohjaa kulkuani joka päivä.  Olen saanut sydämeeni rauhan, jonka hän on luvannut omilleen: ”Maailmassa teillä on ahdistus, mutta olkaa turvallisella mielellä, minä olen voittanut maailman.”

Kertomuksen on muistiin kirjoittanut pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvaa voi julkaista.

Tule mukaan pakolaistyöhön. Lahjoittamalla tämän artikkelin kohdalla tuet työntekijämme työtä Saksassa.

 

Tallenna

Tallenna

Moni Kreikkaan, Saksaan tai Suomeen tullut maahanmuuttaja on menettänyt kaiken, jopa perheensä ja sukunsa. Tulevaisuus on epävarma. Tehtävämme on kohdata,

Keräys: anna tukesi maahanmuuttajille

Moni Kreikkaan, Saksaan tai Suomeen tullut maahanmuuttaja on menettänyt kaiken, jopa perheensä ja sukunsa. Tulevaisuus on epävarma.

Tehtävämme on kohdata, palvella ja rakastaa maahanmuuttajia Jumalan luomina arvokkaina ihmisinä ja lähimmäisinämme. Antamalla keräykseen annat tukesi heille. Keräyksen tuotolla kahdeksan työntekijää kohtaa ja tukee maahanmuuttajia Suomessa, Kreikassa ja Saksassa päivittäin.

Apuasi tarvitaan, lahjoita nyt!

Voit lahjoittaa tämän sivun kautta tai: FI83 2070 1800 0283 25, viite: 76623
(Suomen Ev.lut. Kansanlähetys Ry)

Kiitos lahjastasi!

Lue lisää:

Lue maahanmuuttajien tarinoita:

Monet bulgarialaiset ovat viime vuosina muuttaneet paremman elämän toivossa muun muassa Saksaan.  Tämän päivän joulukalenterivideossa bulgarialaiset Selme ja Adil kertovat,

Joulukalenterin bonusvideolla bulgarialaisten joulunviettoa

Monet bulgarialaiset ovat viime vuosina muuttaneet paremman elämän toivossa muun muassa Saksaan.  Tämän päivän joulukalenterivideossa bulgarialaiset Selme ja Adil kertovat, millaista uuteen maahan sopeutuminen on.

Avaa tämän päivän joulukalenterin luukku täältä.

 

Lahjoita tähän työhön:


 

Sam tulee minua vastaan kirkon eteisessä. Silmät loistavat iloa, ja hän kaappaa minut ”karhunsyleilyyn”. ”Minun turvapaikka-anomukseni hyväksyttiin! Se käsiteltiin kolmessa

Pakolaistyössä kohdataan monenlaisia kysymyksiä. Kuva: Pixabay

Voiko saada anteeksi?

Sam tulee minua vastaan kirkon eteisessä. Silmät loistavat iloa, ja hän kaappaa minut ”karhunsyleilyyn”.

”Minun turvapaikka-anomukseni hyväksyttiin! Se käsiteltiin kolmessa viikossa ja sain myönteisen vastauksen.”

Sitten hän murtuu kyyneliin ja saa sanottua vain: ”Jeesus on hyvä”. Minullakin on silmät kyynelissä, ja yhdyn kiitokseen Jeesuksen hyvyydestä.

Mieleeni tulee keskustelumme puolentoista vuoden takaa. Raamattuopetukseni jälkeen Sam tuli kysymään minulta, mitä tapahtuu ihmiselle, joka on kieltänyt uskonsa. ”Onko sellaisella ihmisellä vielä toivoa anteeksiannosta?”

Muistutin häntä Raamatun kuuluisimmasta kieltäjästä, Pietarista, joka kielsi Herransa kolmasti. Jeesus antoi anteeksi ja antoi vieläpä uuden tehtävän todistajanaan ja seurakunnan rakentajana.

”Olisiko minullakin vielä toivoa? Tiedätkö, minä pelkäsin henkeni puolesta ja siksi minä kielsin Jeesuksen. Sydämessäni rakastin Jeesusta, mutta pelkäsin, että he tappavat minut lopulta.”

Sam kertoi lähteneensä ensimmäisen kerran pois kotimaastaan yli viisi vuotta aikaisemmin.  Hänellä oli vaikeuksia eikä hän nähnyt mahdollisuutta elää kotimaassa. Niinpä hän pakeni Ruotsiin.
”Ihmettelin kovasti länsimaisen yhteiskunnan ja kotimaani eroa. Ihmiset olivat rehellisiä ja onnellisia. Ei tarvinnut pelätä.

Kun eräät Samin maanmiehet olivat alkaneet käydä kirkossa, hän meni myös mukaan.

”Ajattelin, ettei siitä nyt ainakaan haittaa olisi. Kirkossa ollessani koin rauhaa. Ymmärsin sanomasta aika vähän, mutta minuun teki vaikutuksen kristinuskon sanoma siitä, että Jumala rakastaa syntistä ihmistä. Aloin lukea Raamattua omalla kielelläni”, Sam kertoo.

”Sitten pakolaisanomukseni hylättiin. Rukoilin, ja ystävät seurakunnasta rukoilivat, mutta valituksenikin hylättiin, ja minut pakkopalautettiin kotimaahani.” En voinut muuta kuin palata. Pakkasin laukkuuni mukaan Raamatun ja muutakin hengellistä kirjallisuutta. Ajattelin, että haluan ottaa mukaani juuri löytämäni Jeesuksen ja kertoa hänestä myös sukulaisilleni.”

Samin saavuttua kotimaahansa poliisit aukaisivat lentokentällä hänen  matkalaukkunsa ja tutkivat hänen tavaransa.

”He löysivät Raamattuni ja muut kirjat ja kysyivät, olivatko ne minun. Olin oppinut puhumaan totta ja sanoin, että kirjat olivat omaisuuttani. Ensimmäinen isku osui suoraan kasvoihini, ja sitä seurasi kysymys: ’Vai on pojusta tullut vääräuskoinen Euroopassa? No, mehän kyllä näytämme sinulle, miten tässä maassa eletään. Saat unohtaa kaiken Euroopassa oppimasi.’

Minut retuutettiin poliisiautoon ja vietiin vankilaan. Siellä kuulustelu jatkui. Kielsin olevani kristitty, mutta sanoin, että olin saanut kirjat lahjaksi ja siksi toin ne mukanani. Olin noin kolme viikkoa vankilassa, ja lähes joka päivä minua kuulusteltiin ja pahoinpideltiin.”

Sam ei ymmärtänyt, miksi häntä kohdeltiin siten, vaikka hän oli vakuuttanut, että ei ollut kääntynyt kristityksi. Eräänä päivänä yksi vanginvartijoista neuvoi häntä sanomaan, ettei hän tiennyt mitään matkalaukussa olevista kirjoista.

”Seuraavan kuulustelun aikana sanoin, että en tiennyt, kuka oli laittanut Raamatun ja muut kirjat laukkuuni.  Toistin, että ne eivät olleet minun omaisuuttani. En ollut niitä koskaan aiemmin edes nähnyt. Sanojeni vakuudeksi lausuin islamilaisen uskontunnustuksen. Sen jälkeen kuulustelijani löivät minua vielä pari kertaa ja sanoivat, ’Oletko nyt oppinut läksysi?’ He päästivät minut pois vankilasta mutta ottivat kaikki matkatavarani, rahani ja puhelimeni. Olin tyhjätaskuna maani pääkaupungissa.

Sam palasi vanhempiensa luokse. Hän ei voinut kertoa heille totuutta siitä, miksi oli joutunut olemaan vankilassa.

”Olin epätoivoinen. Olin kieltänyt Jeesuksen, menettänyt kaiken eikä minulla ollut mitään toivoa.”

Seuraavat kaksi vuotta Sam teki vain töitä ja säästi rahaa.
”Huomasin pian, etten pystynyt elämään kotimaassani. Tiedätkö, jos ihminen on ollut koko elämänsä pimeässä luolassa ja sitten pääsee valoon, niin ei hän pysty enää menemään takaisin siihen vanhaan pimeään luolaan. Sain koottua tarpeeksi rahaa matkustaakseni Eurooppaan ja tulin tänne uudestaan.”

Kyynelten läpi hymyilen veljelleni, uskonsa kieltäjälle, joka Pietarin tavoin sai uuden mahdollisuuden, ja sanon hänelle, ”Minusta tuntuu, että sinulle on paikka Kristuksen seurakunnan rakentajana täällä.”

Kirjoittaja toimii pakolaistyössä Keski-Euroopassa.
Turvallisuussyistä nimiä ei julkaista.

Voit tukea  työtämme lahjoittamalla tämän artikkelin kohdalla.
Lahjoitussummaa voi säätää vetämällä kursorilla palkin keskellä olevasta neliöstä.

Lahjoita tähän työhön:


 

 

 

Pakolaistyöntekijämme Saksassa kohtaa seurakunnassa maahanmuuttajia, jotka ovat kokeneet monenlaisia kohtaloita. Tässä yhden pakolaisen kertomus: ”Minulla oli työtoveri, joka oli aina

Kuvituskuva: istock

Uskonsa vuoksi hylätty: Haluan elää avoimesti kristittynä

Pakolaistyöntekijämme Saksassa kohtaa seurakunnassa maahanmuuttajia, jotka ovat kokeneet monenlaisia kohtaloita. Tässä yhden pakolaisen kertomus:

”Minulla oli työtoveri, joka oli aina iloinen ja ystävällinen. Hän oli myös rehellinen ja luotettava. Hänen kanssaan oli helppo keskustella. Koin, että hän eli lähellä Jumalaa. Kerran juttelin hengellisistä asioista hänen kanssaan. Hän sanoi olevansa kristitty. Se oli minusta erikoista, koska asuimme islamilaisessa maassa.

Pikku hiljaa juttelin hänen kanssaan enemmän ja pyysin, että hän opettaisi minulle kristinuskosta, koska halusin olla samankaltainen kuin hän. Islamissa oli monia asioita, joita olin kyseenalaistanut: en pystynyt ymmärtämään jumalaa, joka vaatii ihmisten tappamista. Ihmettelin myös sitä, millaista jumalaa pitää palvoa pakosta. Olisiko olemassa Jumala, jota ihminen haluaisi palvoa sydämestään?

Viimein työtoverini kutsui minut kotikirkkoon, joka kokoontui joka viikko eri kodissa. Tutustuin muihin uskoviin ja kuulin opetusta ja luin Raamattua. Lopulta annoin elämäni Jeesukselle. En kertonut vaimolleni sitä, että olin tullut kristityksi. Kävin myös eräässä naapurimaassa, ja siellä minut kastettiin. Kastetapahtumastani otettiin valokuviakin. Eräs toinenkin maanmieheni kastettiin siellä.

Jokin aika kasteeni jälkeen tämä maanmieheni oli meillä kylässä ja näytti kastekuvia vaimolleni. Hän ei tiennyt, etten ollut kertonut vaimolleni mitään kääntymisestäni kristityksi. Samaan aikaan meillä olivat vieraana myös vaimoni vanhemmat. He raivostuvat ja sanoivat, että minusta on tullut vääräuskoinen ja että minun pitäisi kääntyä heti takaisin islamiin. Sanoin, heille, että en voi tehdä sitä. En voi luopua Jeesuksesta.

Pian tämän jälkeen vaimoni meni poliisin puheille ja sanoi haluavansa erota minusta, koska minusta oli tullut kristitty. Kuulin eräältä ystävältäni siitä ja arvasin, minkä tähden. En mennyt kotiin, vaan  suoraan uskovien ystävieni luokse. Sain kuulla, että poliisi oli käynyt työpaikassani etsimässä minua.

Uskovat ystävät auttoivat minua, ja pakenin maasta. En käynyt enää kotona edes hyvästelemässä lapsiani tai hakemassa mitään henkilökohtaista tavaraa. Tuntui pahalta, että oma vaimoni oli antanut minut ilmi.

Elin muutaman vuoden eräässä naapurimaassa. Sitten palasin kotimaahani, koska halusin hakea poikani luokseni. En pystynyt tapaamaan heitä, ja sain kuulla, että vaimoni oli mennyt uusiin naimisiin. Palasin siihen maahan, jossa olin ollut pari vuotta. Sekin maa on islamilainen. Olin siellä töissä ja säästin rahaa ja tulin Eurooppaan, koska halusin elää avoimesti kristittynä.

Nyt odotan, että tämä maa antaisi minulle turvapaikan. En halua elää täällä sosiaaliavun varassa, vaan haluan tehdä töitä ja ansaita oman elantoni. Olen pienestä pitäen tehnyt töitä. Koulua olen käynyt vain viisi luokkaa, ja uuden kielen oppiminen on minulle vaikeata, mutta olen hyvä rakennusmies. Osaan tehdä kaikkea, mitä rakennuksella tehdään. Olen myös suutari. Teen hyviä kenkiä.

Vähän aikaa sitten sain kuulla, että poikani ovat lähteneet jälkeeni. Heidän isäpuolensa oli ottanut heidät pois koulusta ja laittanut töihin. Heidän enonsa olivat heille hyvin ankaria, ja koko äidin puoleinen suku on syrjinyt heitä, koska heidän isänsä on ”vääräuskoinen”. Lapseni ovat nyt töissä synnyinmaani naapurivaltiossa. En ole nähnyt heitä neljään vuoteen. He toivovat voivansa päästä Eurooppaan. Rukoilen, että he pääsisivät pian tulemaan luokseni. Rukoilethan sinäkin!”

Tämän kertomuksen on muistiin merkinnyt pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä nimiä ei julkaista.